Seikkailu jatkuu 29.11. - 2.12.

Kyllä, sarjamme ”Autolla Tadzikistaniin” on moniosainen. Eikä tämä osa ole se viimeinen. Viimeksi kirjoitin, kun olimme saapumassa Kazakstanin tulliin. Syöneet sitä ennen Shymkentissa. Shymkent on Kazakstanin ”kolmas pääkaupunki” Nur-Sultanin ja Almatyn jälkeen.

Tulimme Uzbekistanin rajalle kello 19 aikoihin. Aluksi kaikki meni hyvin, pääsimme Kazakstanin tullista nopeasti läpi. Sitten tulimme jonotusalueelle Uzbekistanin tulliin. Sitten ei enää mennyt ollenkaan moneen tuntiin. Seisottiin meinaan aika monta tuntia paikallaan.

Lopulta jono alkoi vetää ja Kazakstanin tullimies ohjasi meidät rekkajonoon, meillä kun oli linja-auto. Siinä jonossa meinasi joittenkin jonottajien kesken tulla tappeluitakin. Meille oltiin vihaisia, kun olimme ”väärässä jonossa”. Lopulta kuitenkin pääsimme ohittamaan monta henkilöautoa ja Uzbekistanin tulliin. Siellä tullimiehet sanoivat suoraan, että pitää mennä takaisin Kazakstanin tulliin, koska olemme väärässä jonossa. Eivät kuunnelleet puhetta lainkaan. No, me jätimme auton sivuun ja marssimme tullipäällikön juttusille. Jonkun ajan kuluttua meillä oli leimat passissa ja auto Uzbekistanin tullijonossa. Siellä kaikki tapahtui hitaasti ja monen luukulla piti juosta. Niinpä pääsimme Uzbekistaniin vasta klo 4 aamulla. Tashkentin kaupunki on melkeinpä kiinni rajassa, jo olimme pian siellä.

Tässä Mihail ja meidät majoittanut tshuvassi-mummo.

Yösija meille oli varattu erään tshuvassi-mummon luota. Hän oli asunut jo pitkään Tashkentissa. Kävimme saman tien nukkumaan. Niinpä 29.11., parin tunnin unien jälkeen nousimme pesulle ja aamupalalle. Mihail -pastori tuli kanssamme syömään ja juttelemaan. Oli mukava jutella. Löytyi paljon yhteistä. Hän matkustelee paljon Kirgisiassa. Seurakunnassa heillä on enimmäkseen venäjänkielisiä, aikoinaan siellä oli suuri ryhmä uzbekkeja, mutta he lähtivät pois jostakin syystä.

Mihail auttoi meitä saamaan laadukasta dieseliä ja vaihtamaan rahaa. Sitten lähdimme matkaan kohti Samarkandia klo 12 aikoihin. Khromtaussa autokorjaamolla uzbekkimies kertoi, että he ajavat autolla Dushanbeen Samarkandin kautta, niinpä syntyi päätös mennä sitä kautta Tadzikistaniin. Melko läheltä Afganistanin rajaa siis. Matka meni hyvin huomioonottaen sen, että olimme nukkuneet todella vähän. Täytyy myöntää, että vähän jännitti tulla Tadzikistanin rajalle autolla näin myöhään, kun oli jo pimeää ja kello n. 19.

Uzbekistanin tulli oli täällä huomattavasti rennompi kuin Kazakstanin rajalla. Juttelivat mukavia, niitä näitä. Oli mukava siirtyä Tadzikistanin tulliin. Siellä meidät ohjattiin heti passintarkastukseen. Menimme sinne ja meidät otettiin hyvin vastaan. Ongelma syntyi, kun meillä ei ollutkaan viisumia. Takaisin. Yritimme vielä jutella eri vaihtoehtoja, mutta tilanne näytti hankalalta. Olimme jo laskeskelleet, että ehtisimme aamulennolle Dushanbesta Pietariin. Siksi tämä käänne tuntui täystyrmäykseltä: Ei voi olla totta.

Sulattelimme asiaa vähän aikaa. Sitten syntyi päätös mennä takaisin Uzbekistaniin ja yrittää jättää auto jollekin paikalliselle. Itse mentäisiin kotiin ja tultaisiin myöhemmin noutamaan auto. Otimme yhteyttä Mihailiin ja saimme häneltä kontaktin Samarkandiin. Väsymys vei voiton ja lähdimme sinne.

Samarkandissa sovimme tapaavamme erään stadionin luona ja laitoimme osoitteen navigaattoriin. Kaupungissa ainakin kolme tietä oli kuitenkin suljettu remonttien vuoksi. Sinänsä kaupungista huomasi, että teitten ja muitten julkisten kohteitten rakentamisessa ei säästelty. Lopulta klo 23 jälkeen olimme perillä paikallisen seurakunnan tiloissa nukkumassa.

Samarkandilainen basaari perjantai-iltana

Aamulla 30.11. heräsimme aurinkoiseen säähään. Olimme tulleet pohjois-Kazakstanista etelään yli tuhat kilometriä ja sen huomasi. Pääsimme juttelemaan pastorin kanssa. Hän kertoi mielenkiintoisia asioita seurakunnasta. Heillä on useita kokoontumisia viikolla. Sunnuntaikokouksissa käy reilut puolet jäsenistä, aamulla uzbekinkielisissä on parisataa osallistujaa ja illalla venäjänkielisissä vähän enemmän. Seurakunnassa on iranilaisia, uzbekkeja, tadzikkeja ja venäläisiäkin. Lisäksi iso kuuromykkien ryhmä. Joka kuukausi on kastetilaisuus. Todella rohkaisevaa ja mukavaa tavata näitä ihmisiä.

Pastoreitten kanssa aamupalalla Samarkandissa.

Täällä oli mukava huomata sama kuin kaikkialla Keski-Aasiassa, että uskovat ovat avoimia sekä meille että toisilleen. He myös huomioivat hyvin uzbekkiväestön ominaispiirteet, itse asiassa 1995 he aloittivat uzbekkien parissa toiminnan paikalliseen tyyliin lattialla istuen. Muutenkin he välttävät länsimaalaisia piirteitä toiminnassaan.

Aamupalan jälkeen lähdimme ottamaan selvää auton kohtalosta. Menimme paikallisten uskovien liikemiesten luo ottamaan selvää asiasta. Sitten olimme välillä heidän mukanaan, kun he uusivat ajokorttejaan. Menimme sitten yhdessä lounaalle. Samarkandilainen plov-ruoka on kuuluisa Uzbekistanissakin hyvästä maustaan. Saimme nauttia sitä hyvässä seurassa. Yksi miehistä tarjoutui maksamaan tullimaksun, jotta auto voisi jäädä Uzbekistaniin.

Uskonveljiä täälläkin.

Kaikkein mielenkiintoisinta oli se, että vähän aiemmin pastorin vaimo oli nähnyt unessa Jumalan antavan heille valkoisen pikkubussin. Lopulta kuitenkin ymmärsimme, että Uzbekistanin tullilait eivät salli autoa jätettävän sinne. Tullimaksu olisi liian kallis. Tässä vaiheessa mielessä kävi viedä auto Afganistaniin, mutta sitä varten olisi kuitenkin palattava Tashkentiin tekemään viisumi. Olkoot tältä kertaa. Päätimme lähteä ajamaan takaisin Kazakstaniin ja kotiin. Jälleen teimme varmaan yhden virheen: katsoimme jo valmiiksi lentoja takaisin kotiin. Niinpä tullia kohti ajettaessa mielessämme oli jo kotimatka.

Saimme matkalla tiedon Shymkentin lähellä olevasta seurakunnasta, jonne voisimme viedä auton odottamaan seuraavaa yritystä. Olimme saaneet kazakstanilaisen SIM-kortin Aktobesta ja siinä toimi netti matkan aikana jotenkuten. Järjestelimme siis asioita liikkeessä. Tashkentissa tankkasimme autoa vähän ja jatkoimme saman tien tulliin. Tällä kertaa pääsimme nopeammin läpi tullista, koko homma vei vaan 5 tuntia. Tosin Kazakstanin tulliviranomainen alkoi väitella kanssamme auton ”maahantuloluvan” pituudesta. En tiedä, miksi hän aloitti sillä tavalla, mutta tunteetkin vähän nousivat siinä hänen kysellessä meidän matkasta. Vaikka se ei olisi heille mitenkään kuulunut. Samaan aikaan tuli kotoakin viestiä, että lasten nukkumaanmeno ei meinaa onnistua. Raskas hetki taas.

Lopulta pääsimme tullista läpi ja ajamaan kohti Shymkentia. Meitä tultiin vastaan keskustaan, mistä ajoimme auton lähelle Kazakstanin, Kirgisian ja Uzbekistanin rajaa. Auton parkkeerasimme seurakunnan tontille, jolla on myös kuntoutuskeskus narkomaaneille ja alkoholisteille. Sitten pastorin kotiin aamupalalle ja nukkumaan. Kello 7:30 paikallista aikaa unille.

Aamu valkeni valoisana. Kylä, jossa olimme, oli vuorten juurella. Hevosia laidunti vapaasti siellä täällä. Klo 9 pastori oli lähtenyt seurakunnan kokoukseen, me olimme jääneet nukkumaan. Matti pomppasi pystyyn puoli yhdentoista jälkeen ja kävi pikaisesti pesulla. Sitten pastorin pojan Evgenyn kyydillä suoraan seurakunnan kokoukseen ja etupenkkiin istumaan. Melkein samantien Matti pääsikin kertomaan seikkailuista auton kanssa ja miten Jumala oli johdattanut.

Seurakunnan kokous päättyi ehtoolliseen, minkä jälkeen oli vielä teetä ja kakkua kahden seurakuntalaisen syntymäpäivän kunniaksi. Yhteys näitten paikallisten uskovien kanssa oli todella lämmittävä.

Menimme sitten pastorin kotiin syömään ja miettimään auton kohtaloa. Ruoka oli erinomaisen makuista ja oli mukava kuulla, miten pastori Pavel oli kulkenut siellä täällä evankeliumin asialla. Meille yhteinen teema syntyi Afganistanista. Pavelin seurakuntaan oli tullut uzbekkimies, joka sittemmin oli muuttanut takaisin kotiseudulleen Afganistanin rajalla. Jumala oli selvästi unessa puhunut Pavelille tuonne raja-alueelle menemisestä ja nyt hänellä onkin afgaanit sydämellä.

Autoasia alkoi ratkeamaan siinä sivussa. Seurakunnassa palvelee Sergei -niminen autonkorjaaja. Hän on hoitanut ajoneuvojen tulliasioita ja tuntee ne hyvin. Niinpä olohuoneessa käytyjen neuvottelujen lopputuloksena auton kohtalo saattoi sinetöityä: se ajetaan Afganistaniin myytäväksi.

Lopulta meille tuli kiire, kun lentolippujen osto ei meinannut onnistua millään. Sitten pastori Pavel kokeneena kuskina ajoi meidät kentälle välillä reilua ylinopeutta ajaen. Lippujen osto meni normaalia tiukemmalle, mutta niin vain pääsimme lennolle Aktauhun ja sieltä edelleen Moskovaan. SIellä Aleksei -ystävämme tuli hakemaan meitä Vnukovo -kentältä ja vei Leningradin asemalle, mistä Pietarin junat lähtevät.

Maanantaiaamuna 2.12. nousimme sitten junasta Pietarissa. Koettelemusten reissu lähellä loppuaan. Vielä on tavoitteena tehdä valtakirja Sergeille Kazakstaniin, että hän voi hoitaa autoon liittyviä asioita siellä ja myös myydä auton Afganistaniin. Onneksi Kostya tuli auttamaan käytännön järjestelyissä.

Viimein nyt illansuussa olemme Allegro-junassa matkalla Suomeen, Lappeenrantaan, missä auto odottaa parkissa. Toivottavasti auto on siellä hyvin valmiina.

Uzbekistaniin 28.11.

Yö Kyzylordan seurakunnan tiloissa meni hyvin. Aamulla saimme aamupalan ja sitten saapui pastori Alik paikalle. Hän oli välitön ja avoin kertomaan omasta elämästään ja haasteistaan. 17 vuoden ajan hän ensin käytti huumeita, sitten vuonna 2001 hän tuli uskoon Almatyn kuntoutuskeskuksessa. Pari vuotta myöhemmin hän muutti jo Almatyn seurakunnan lähettämänä Kyzylordaan avaamaan kuntoutuskeskusta. Vuonna 2011 seurakunnat yhdistyivät ja hänestä tuli pastori. Sen jälkeen hänellä on haasteita mm. avioliitossa, mutta nyt Jumala on auttanut häntä eteenpäin. Oli todella mukava kuulla pastorin kertovan avoimesti haasteistaan.

Me ja Alik yhteiskuvassa

Pastori Alik tunsi Kairos -kurssin, hän on itse käynyt sen. Siksi hän otti kutsun vastaan ensi vuoden Arkki -leirille. Annoimme hänelle valtakirjan lähettää seurakunnastaan leirille kenet hyväksi katsoo. Hänellä on todella laaja näkemys ja suuri sydän. Päivä alkoi hyvin!

Olemme nähneet myös kamelilaumoja...

Lampaat laiduntavat aivan tien vieressä.

Siitä sitten lähdimme tapaamisen jälkeen ripeästi liikkeelle. Ajelimme 450 kilometriä Shymkentin kaupunkiin myöhäiselle lounaalle klo 17. Lammas- ja kasvissashlikkia sekä salaattia. Navigaattorin mukaan jäljellä olisi reilut kaksi tuntia Tashkentiin.
Tulli ei sitten mennytkään ihan heittämällä. Tätä kirjoittaessa olemme jo hoitaneet Kazakstanin puolen asiat, mutta Uzbekistanin tulli ei vedä. Sitä odotellessa.

Matkassa 27.11.

Aamulla tosiaan starttasimme Khromtaysta nukuttuamme paikallisen seurakunnan kokoushuoneen lattialla. Lämmin ja rauhallinen yö. Isäntä tuli kutsumaan aamuteelle, minkä jälkeen lähdimmekin etsimään autosähköasentajaa. Sellainen löytyi naapurilta kysymällä. Aivan sen korjaamon yhteydessä, missä autommekin seisoo. Se selvisi.

Sitten isäntämme ajoi pankkiautomaatille. Marko lähti nostamaan rahaa ja tulee kohta takaisin pettyneenä: sinne meni sekin pankkikortti. Isäntämme pelasti meidät vaihtamalla euromme Kazakstanin tengeiksi. Sitten eikun korjaamolle.

Lehmät laiduntavat vapaasti. Roskien joukossa voi olla aarre...

Piha oli aamulla täynnä rekkoja eri maista.

Korjaamolla saimme laturin hiilet paikalleen nopeasti ja ilmaiseksi. Tai sitten isäntämme oli käyttänyt varojaan. Selvisi, että toinen hiili oli ollut pitkään poikki ja kipinöinyt siellä. No, nyt sekin on kunnossa. Ilmeisesti molemmat eilispäivänä havaitut ongelmat ovat perua siitä, että moottori asennettiin hätäisesti paikalleen. No, nyt ne on korjattu.

Korjaamossa tehdään kaikkea, hitsauksesta autosähköihin...

Nämä kazakit korjasivat automme 35 eurolla.

Jonkun ajan kuluttua tulivat paikalle laturin asentajat. Puolen tunnin homma ja sekin oli valmis. Sitten työnsimme auton tallista ja se käynnistyi saman tien. Latausjännite oli heti 14,2 volttia eli kaikki toimi kuten pitääkin. Pienen koeajon jälkeen menimme syömään yhdessä turkkilaisen rekkakuskin kanssa, jonka rekka oli korjattavana samassa tallissa automme vieressä. Häneltä puuttui 6000 tengeä korjaussummasta. Autoimme häntä sen verran ja hän oli erittäin kiitollinen.

Tällaista maisemaa koko ajan. Välillä lunta, välillä ei.

Ruoan jälkeen lähdimme baanalle. Tie oli enimmäkseen hyvässä kunnossa. Välillä näkyy lehmä-, lammas-, hevos- ja vuohilaumoja. Täällä on kaikilla tilaa laiduntaa. Pari kertaa Suomen kokoinen alue kuivahkoa aroa. Jos Herra suo, puolenyön aikoihin paikallista aikaa saavumme Kyzylordan kaupunkiin, jossa meitä jo odotetaan. Nyt klo 16.34 paikallista aikaa ja klo 13:34 Suomen aikaa täällä alkaa jo hämärtää. Idässä ollaan.

Tauko paikalla?

Aamu valkeni mukavissa merkeissä Aktobessa. Auto lähti heti käyntiin, kun tehtiin koekäynnistys. Sitten tunnin verran hyvästeltiin ja laitettiin paikallinen sim-kortti puhelimeen nettiä varten. Ja ei kun matkaan.
Ennen Aktobesta poistumista pysähdyimme tasapainottamaan renkaat ja samassa hallissa tuli vaihdettua rikkinäiset ajovalotkin. Joten nyt oli hyvä mieli, kun kaikki sujui loistavasti. Viimeinkin. Tosin autosta kuului pari kolahdusta heti isolle tielle päästyämme.

Kuva korjaamon pihasta. Hyvästi, Aktobe, tällä kertaa!

Sitten tunnin ajon jälkeen Marko huomasi jäähdytysnesteen pinnan merkkivalon syttyvän. Pysähdyimme hotelli-ravintolan pihaan syömään tutkiaksemme asiaa tarkemmin. Totta, pinta oli vajunut huomattavasti. Mutta samalla huomasimme, että autoon jälkiasennettu moottoriöljyn painemittari näytti paljon pienempää lukemaa kuin lähtiessä. No, mehän sammutimme auton murheellisella mielellä ja päätimme moottorin jäähdyttyä katsoa öljymäärää.

Ei naurata. Mennäänkö kotiin?

Ruokatauolla siipi oli maassa oikein todella. Ei kun takaisin Aktobeen ja maitojunalla kotiin. Vasili -ystävä Aktobesta kyseli, miten matka menee. Eipä viitsitty vastata. Ei huvittanut. Ruoka oli kuitenkin hyvää ja hinta edullinen. Markoa tilanne ei painanut niin pahasti kuin minua.
Tauon jälkeen menimme toteamaan öljyn määrää. Epäilykset viittasivat, että joku tiiviste puuttuu ja molempia nesteitä valskaa. Kuitenkin yllätykseksemme öljyä oli ylärajaan saakka, joten päätimme vaan vähän lisätä vettä. Sit' kuitenkin tuli estämään joku rekkakuski, joka varoitteli jäätymisvaarasta. Olisimme lisänneet vaan pari desiä, mikä ei olisi juurikaan vaikuttanut jäätymisvaaraan.
Jatkettiin siis matkaa. Khromtayn kaupunkiin tullessa olimme ajaneet reilut sata kilometriä Aktobesta. Siellä tankkasimme polttoainetta ja lisäsimme jäähdytysnestettä. Samalla huomasimme, että löysä letkuliitos suihkuttaa vettä isoilla kierroksilla. No, ainakin vika selvisi. Eikun huoltoa etsimään ja matka jatkuu.

Khromtayn moskeija. Kaupungin kaunein rakennus todennäköisesti.

Huoltoa etsittiin ja kyseltiin huolella. Olisiko viidessä eri paikassa käyty, mutta kukaan ei ollut kiinnostunut korjaamaan autoamme, vaikka yhdessäkin hallissa olisi ollut viisi tyhjää paikkaa. Jonkun korjaamon pihassa sitten syttyi latauksen merkkivalo. Jännite laski kuin lehmän häntä. Laturi ei ladannut. No, yksi kohde lisää korjattavaksi, jatketaan etsintöjä.
Viimein löysimme korjaamon, jossa meitä luvattiin auttaa. Ensin käskettiin odottaa. Sitten reilun puolen tunnin päästä tultiin katsomaan ja käskettiin lopulta sammuttaa auto. Sitten piti uudestaan käynnistää. No, Mersuhan ei enää startannut, joten yritetään työntää. Loivaan alamäkeen yritys ei onnistunut ja samalla korjaajien into lopahti. Mersu jäi taas puoleksi tunniksi lojumaan pihalle sammuksissa. Sitten me pyysimme naapurihallin konemiehiä hinaamaan, jolloin taas moottori käynnistyi. Sitten taas odoteltiin.

Tässä seistiin pari tuntia. Kylmä tuli heti, kun ulos poistui.

Kello oli jo neljä ja olimme jo pähkäilleet vikaa. Laturin jännitteensäädin tai hiilet pitää vaihtaa ja sitten vuoto ratkeaisi laittamalla paremman kiristimen letkuun. Saimme laturin hiilet tilattua. Sitten saimme selvitettyä, että korjaamon kaverit eivät korjaisi autoa. Päätimme kysyä traktoreitten korjaajilta, he taisivat olla paikallisen suurmaatilan konevastaavia. He lupasivat auttaa omien töitten jälkeen. Pari tuntia odotusta taas. Tosin samalla tutustuimme moneen kazakki-mieheen, samoin muutamalla uzbekilla oli auto hajonnut. Jollakin turkkilaisella rekkakuskilla oli auto korjauksessa.

Urakkapalkalla työtahti oli hyvä. Hallissa oli jopa kuuma.

Viimein saimme motivoitua nuo kazakkimiehet korjaamaan autoamme. Hallipaikasta maksoimme reilut 20 euroa ja korjauksesta n. 35 euroa, kun korjaavat vesivuodon ja irrottavat ja asentavat laturin.
Viimein oli vesivuoto korjattu ja laturi irrotettu. Tässä vaiheessa olivat ystävämme Aktobesta jo löytäneet meille Khromtaysta tuttavan, joka toisi meille tarvittavat laturin hiilet ja jonka luona voisimme yöpyä. Häntä odotellessa menimme syömään viereiseen ruokalaan ja samalla tutustuimme paremmin tuohon turkkilaiseen rekkakuskiin.
Lopulta uusi ystävämme Sergei haki meidät ja lähdimme Khromtayhyn nukkumaan. Ennen nukkumaanmenoa vielä joimme teet, juttelimme kaikenlaista ja tietysti irrotimme jännitteensäätimen, jossa hiilet olivat kiinni. Yhteenveto: toinen hiili oli katkennut. Muuten kaikki näytti oikein hyvältä. Tosin laturia irrottaessa oli myös paljastunut, että latausjohto oli ollut todella heppoisesti kiinni laturissa. Joten oli hyvä, että emme olleet päässeet tällaisena todella kylmänä päivänä vielä tuolle vajaan tuhannen kilometrin taipaleelle, siellä ei olisi korjaamoja löytynyt. Että semmosta. Ei ole helppoa ajella autolla Tadzikistaniin.

Matkaan!

Vaiherikas päivä taas takana. Aamulla mentiin toivorikkaina käynnistämään autoa. Kuten jo kymmeniä kertoja aiemmin tänä syksynä. Tänä aamuna toiveita oli taas. Mutta... mitään ei tapahtunut. Sen sijaan huomasimme polttoainevuodon. Akutkaan eivät vakuuttaneet. No, ei kun auto pihalle ja hinaamalla käyntiin.

Kalaun auto oli liian pieni Mersun käynnistämiseen

Seuraavaksi meinasi jo meidän paikallisilta ystäviltä usko loppua. Ajattelivat jättää auton taas samaan pihaan, mistä se oli edellisenä päivänä hinattu. Minähän en sitä hyväksynyt. No, tunteet lämpenivät, mutta lopulta tilattiin hinausauto.

Yritimme saada Mersun äkkiä jollekin pajalle, kun se oli lämmin

Lähdimme lopulta hyvillä mielin ajelemaan. Mieli kuitenkin painui maahan pikkuhiljaa, kun oli tunti pyöritty kirjaimellisesti ympäri kaupunkia. Kukaan ei halunnut tuollaista autoa seisomaan halliinsa. Meinasi jo epätoivo iskeä, kunnes taas tuli yksi idea ja lähdimme sitä kohti. Kalau edellä ja hinausauto perässä. Sitten Marko lähettää Kalaun autoon tekstiviestin, että hinausauto sammui eikä käynnisty. Siinä vaiheessa tunteet pyörähtivät pari kierrosta. Taas. Onneksi se kuitenkin käynnistyi ja Mersu pääsi lämpimään halliin.

Löytyipäs. Taas hymyilyttää

Sillä välin kävimme ostamassa uuden akun. Taas. Niin olimme ostaneet jo lauantaina. Sitten neljän aikoihin menimme hallille ja nyt kokeilimme autoa käyntiin. Vähän sillä meiningillä, että jospa onnistaisi. Akut paikalleen ja... käynnistyi. Nyt moottori kävi tasaisesti ilman ongelmia. Ei kun heti miettimään, että mitäs nyt tehdään. Autoa kun oli purettu ja kasattu, niin oli kaikenlaista. Liikennevakuutus tarvitaan, talvirenkaat alle...

Renkaanvaihto menossa

Sitten alkoikin kova miettiminen, mitä kaikkea pitää tehdä ennen kuin lähdemme Aktobesta Tadzikistania kohti. Olimme jo aamulla sopineet tapaamisen joittenkin paikallisten kanssa, joten aikaa ei ollut miettiä, Suoraan vaan tapaamiseen. Tapaamisessa kerroimme meidän autoprojektistamme. Moni koki tulleensa kosketetuksi meidän kokemuksista.
Nyt olemme tätä kirjoittaessa jo pedissä. Aamulla lähdetään liikkeelle, jos Herra suo. Erilainen päivä: auto on Aktobessa ajokunnossa.

HIljaa hyvä tulee, ainakin toivottavasti

Jaahas. Toinen päivä Aktobessa. Aamulla laitettiin lämmitin auton alle ja peiteltiin hyvin, että käynnistyisi. Auton lämmetessä osallistuimme talossa kokoontuvan uskovien ryhmän sunnuntaikokoontumiseen.
Kerroimme meidän leirityön historiaa, joka on lopulta tuonut meidät tänne Aktobeen. Monet osallistujat olivat vilpittömän onnellisia, että automme kesällä hajosi tänne. Muutenhan me olisimme jatkaneet matkaa viipymättä täällä pidempään. Minä kerroin meidän kannan, että meistä on kivaa olla Aktobessa, mutta toivomme vilpittömästi, ettemme enää aamulla tapaisi toisiamme. Olisimme siis päässeet matkaan.
Jaoimme samalla Markon kanssa ajatuksia Raamatusta ja kokemuksia elämästä. Mielenkiintoista oli, että vaikka emme puheessa maininneet siitä mitään, niin paikalliset kokivat piston sisällään kodittomien ihmisten kohtalosta. Moni oli huonolla omallatunnolla, koska eivät olleet auttaneet laitapuolen kulkijoita. Tämä oli mielenkiintoista: me kerroimme vaan siitä, kuinka tärkeää on jokaisen löytää oma kutsumus.

Paikallisten kanssa pöydän ääressä

Auton tilannekin eteni. Selvisi, että tankissa on diesel ei-nestemäisessä muodossa: kesädieselin parafiini on niin kiinteää, että auto ei käynnisty. Meidän remontista vastannut ystävämme Kalau taipui viimein vähän ennen pimeän tuloa siihen, että siirrämme auton yöksi lämpimään halliin. Halli löytyi puolen kilometrin päästä ja siirtokin onnistui yllättävän helposti. Niinpä nyt kello on täällä 23:30, kun pääsemme viimein nukkumaan. Peseytyminen tuli hoidettua saunassa jo aiemmin.
Tuossa Markon kanssa puhuttiin jo, että jos auto käynnistyy aamulla ja kaikki näyttää hyvältä, ehkä jo iltapäivällä lähdemme baanalle kohti etelää. Huomiseen.

Autolla Tadzikistaniin osa 3

Terveisiä Kazakstanista! Niin, meidän oli tarkoitus lähteä huomisaamuna ajamaan eteenpäin, mutta... eipäs hätäillä. :) Vielä tökkii.
Kertausta - mitä on tapahtunut

1. Neljä suomalaista lähti 24.5.2019 Mercedes Sprinter -pikkubussilla matkaan Venäjän läpi kohti Tadzikistania tarkoituksena myydä auto perillä. Matkalla mukaan liittyi Moskovan kupeesta venäläinen pastoriystävä.
2. Auto hajosi Venäjän ja Kazakstanin rajalle erittäin vakavasti. Auto hinattiin Kazakstaniin Aktobeen korjattavaksi ja sieltä ryhmä jatkoi matkaa lentäen Tadzikistaniin ja myöhemmin kotiin Suomeen.
3. Auton moottorista vaihdettiin kesän ja syksyn aikana ne osat, joita ei vaihdettu ennen matkaa. Osia ja tarvittavaa erikoisosaamista vaikea löytää. Valmista tuli syys-lokakuun vaihteessa.
4. Lokakuussa Marko ja Helena lähtevät Aktobeen tarkoituksena ajaa auto Tadzikistaniin. Auto ei kuitenkaan käynnisty kuin vasta liian myöhään, jolloin se on jätettävä edelleen Aktobeen.
5. Matti ja Marko lähtevät nykyiselle reissulleen tavoitteena ajaa auto perille alle viikossa. Haasteina mm. talviset säät ja auton kesärenkaat.

Eilen perjantaina lähdimme siis Markon kanssa aikaisin aamulla matkaan tahoillamme ja tapasimme Laukaassa klo 7:30. Siitä sitten siirryimme tänne Kazakstanin Aktobeen Ristiinan, Lappeenrannan, Pietarin ja Moskovan kautta. Auton jätimme Lappeenrantaan, sitten löysimme viimein bussin, jolla pääsimme rajan yli. Bussi kierteli sen verran matkalla, että meillä oli kiire lentokentälle. Lappeenrannassa kyyti oli hakusessa, sillä ei löytynyt suomalaista eikä venäläistä taksia, jolla olisimme päässeet nopeammin.
Onneksi ystävämme Kostja Murashev tuli sovitusti vastaan rajalle ja vei meidän suoraan kentälle. Tänä aamuna heräsimme jo täällä Kazakstanissa saman talon pihasta, missä tuo kuuluisaksi tullut Mersu seisoo. On muuten mielenkiintoista, että tässä talossa kokoontuu rekisteröimätön pieni seurakunta ja seurakunnan kävijämäärä on tämän puolen vuoden aikana kasvanut huomattavasti, kuulemma auton ansiosta. Tiedä sitten häntä, mutta hyvältä kuulostaa. :)
Me ajattelimme tietysti käynnistää auton saman tien, mutta sehän ei onnistunut tankissa olevan kesädieselin vuoksi. Täällä oli yöllä 20 astetta pakkasta. No, kävimme hommaamassa uuden akun ja haimme moottorilämmittimen. Niillä auto hörähti hetkeksi käymään, mutta kylmän polttoaineen takia sammui saman tien. Niinpä emme vielä pääse huomenna täältä mihinkään. Hyvänä puolena voi ajatella, että Markon kanssa sitten huomenna voimme kertoa seikkailuistamme seurakunnassa.

Kalau auton kimpussa

Mattikin likaa sormensa

Kaiken kaikkiaan tämä autoasia on takunnut todella monessa kohdassa. Kapuloita on löytynyt rattaista enemmän kuin jaksan mainita. Täällä paikalliset uskovat ihmettelevät samaa. Tosiasia on kuitenkin se, että jonkinlaista uutta tuulta on tullut meidän välityksellä tänne. Alla muuten yhteenveto tämän "Autolla Tadzikistaniin -projektin kustannuksista tämä meneillään oleva matka mukaanluettuna.

• auton hankinta ja korjauskulut 5000 euroa
• lento- ja junaliput 5000 euroa
• muita kuluja 3 000 euroa

Tarkoitus on siis kattaa nämä kulut osittain meidän keräysvaroilla ja osittain auton myyntituotolla. Arvioitu myyntihinta on luokkaa 10 000 euroa, ehkä enemmänkin. Ainakin kesällä Tadzikistanissa ostajakanditaatteja löytyi saman tien, kun mainitsimme autosta. Alunperin sivujuoneksi mukaan tullut auto on nyt siis näköjään ottanut pääosan.
Jos haluat olla mukana taloudellisesti tai saada uutiskirjeitä, niin menejakerro.fi löytyy lisää. Jatketaan.

Entisen Neuvostoliiton alueen muslimit haasteena

Nyt on jo kuukausi mennyt siitä, kun tulimme koti-Suomeen Tadzikistanin matkalta. Matkan aikana olin silmät ja korvat auki, nyt on ollut aikaa miettiä ja analysoida kaikkea nähtyä. Yritän tässä laittaa ajatukseni helpommin ymmärrettävään muotoon.

1. Tadzikistanin seurakunnat ovat muuttamassa strategiaansa. Vapaan lännen seurakunnilla on vastaava muutos edessä.

Tähän saakka Tadzikistanin seurakunnat ovat saaneet toimia jonkinlaisessa vapaudessa. Dushanben baptistiseurakunta on 90 vuotta vanha. Ohessa on kuvat seurakunnan kirkkosalista ja kastealtaasta. Neuvostoaikana 1980-luvulla seurakunnassa oli 850 jäsentä, jotka kuitenkin lähtivät pois Tadzikistanista 1990-luvun sisällissotaa pakoon. Seurakunta on tottunut toimimaan "perinteiseen" tapaan eli kutsumaan ihmisiä järjestämiinsä tilaisuuksiin.

Muslimien parissa ns. perinteistä toimintatapaa tehokkaampi on henkilökohtaiseen kontaktiin perustuva evankeliointi. Tämä tulee olemaan suuntaus myös muualla, jollakin aikataululla myös meillä Suomessa. Kristillisyys ei ole enää valtavirtaa ja se pakottaa seurakunnat muutokseen. Esimerkiksi Kiinan kotiseurakunnat ovat päättäneet, että ne eivät rakenna lainkaan rakennuksia, vaan käyttävät kaikki voimavarat evankeliointiin.'

2. Muslimien tavoittaminen evankeliumilla on paljon helpompaa muualla kuin heidän kotiseudullaan

Venäjän alueella on laskijasta riippuen 4,5-7 miljoonaa siirtotyöläistä. Iso osa heistä, ainakin pari miljoonaa, on muslimeita. Heidän mahdollisuutensa kuulla evankeliumi kotimaassaan ovat pienet.

Tämä esimerkki puhuu minulle siitä, että Jumala haluaa Venäjän ja lännen seurakuntien keskittävän resursseja muslimien tavoittamiseen. Tämä kaikki tapahtui nimittäin Tadzikistanin reissumme aikana. Ryazanin helluntaiseurakunnan pastori Dmitry Dyakov lähti mukaamme reissuun kahdeksi viikoksi. Melkein heti hänen lähdettyään seurakuntaan tuli kirgisialainen pastori, joka oli tullut töihin Ryazaniin. Hänen työnsä oli kuitenkin alkamassa vasta seuraavalla viikolla, mistä syystä hän pyysi lupaa asua seurakunnan tiloissa ja vastineeksi hän alkoi auttamaan kirkkorakennuksen rakennustöissä.

Kirkkosalin takaosaa Ryazanissa

Kirkkorakennus ja pastorin koti Ryazanissa ulkoa illalla kuvattuna

Kirkkosalin etuosaa

Sitten Dushanbessa juttelimme näistä seurakunnan toimintastrategioista paikallisten pastorien kanssa ja siinä kävi ilmi, että hekin pitävät ruoan tarjoamista yhtenä parhaiten toimivista tavoittamiskeinoista. Sitten Dmitrylle tuli mieleen, että hän seurakunnalle on lahjoitettu iso pata (kazan), melkein kaksi metriä halkaisijaltaan. Hän ei ollut vielä käyttänyt sitä, koska se on niin iso. Hän uteli paikallisilta pastoreilta, kuinka monta henkeä sillä voisi kerralla ruokkia. He arvelivat, että siitä riittäisi ruokaa jopa 500 hengelle.

Tämän esimerkin lisäksi kuulimme monen muslimin tulleen uskoon Venäjällä. Siellä muslimien tavoittaminen on suhteellisen helppoa ja turvallista verrattuna siihen, jos samaa yrittäisi Tadzikistanissa tai Uzbekistanissa.

3. Venäjän seurakunnat eivät ole orientoituneet muslimien tavoittamiseen

Useimmiten jopa päinvastoin. Vielä 6 vuotta sitten oli tilanteessa, jossa venäläiset helluntaiseurakuntien aktiivijäseniin kuuluvat henkilöt vakavasti varoittivat ja pitivät minua hulluna, kun kerroin pitäväni yhteyttä tsetseeneihin Vaasassa. Heidän mukaan kaulani katkaistaisiin hyvin nopeasti tilaisuuden tullen ja että muslimit eivät käänny kristityiksi. Siis että Jumala kyllä tekee ihmeitä, mutta meidän uskovien ei kuulu siihen sekaantua.

Nyt tilanne on muuttumassa. Venäjän seurakunnat ovat nyt sukupolvenvaihdos-iässä eli seurakunnan 1990-luvulla perustanut pastori on jäänyt tai jäämässä sivuun. Se tarkoittaa, että on noussut uusi sukupolvi, joka näkee asiat eri tavalla. He ovat valmiimpia kypsään yhteistyöhön eri tahojen kanssa.

Vielä kymmenen vuotta sitten jossakin entisessä Neuvostoliitossa törmäsin sellaiseen ajattelutapaan, että länsimaitten kristityt rahoittavat paikallisen hengellisen toiminnan. Nyt Venäjällä on uudet tuulet. Seurakuntia perustavat pääosin entiset narkomaanit ja heidän seurakuntansa kasvavat vauhdilla. Heille on myös kristillisissä kuntoutuskeskuksissa usein opetettu liiketoimintaa, siksi monilla heistä on menestyvä bisnes. Eikä näillä kuoleman kielistä pelastuneilla ole mitään vaikeuksia erottaa bisnestä seurakunnan toiminnasta, päinvastoin he rahoittavat sillä hengellisen työnsä. Eräskin reilut kaksi vuotta sitten narkomaanien kuntoutuskeskuksesta päässyt mies on nyt perustanut Ufassa 10 leipomon ketjun, joka tuottaa voittoa 20 000 euroa kuukaudessa.

Venäjän seurakunnat ovat nyt hengellisesti ja taloudellisesti itsenäisiä, mutta lähetysnäky usein puuttuu kokonaan. Lähetystyö taas on meidän suomalaisten vahvuus. Voisiko Jumala käyttää meitä ohjatakseen Venäjän seurakuntia lähetystyöhön?

Matti Anttonen

Vaasa

Matkaraportti 13.6. - yhteenveto

Aamulla tulimme Suomen puolelle. Tässä Vaasaan junassa istuskellessa on aikaa tehdä yhteenvetoa. Melkein kolme viikkoa olemme olleet matkalla ja monenlaista on tapahtunut, paljon on nähty maisemia ja uusia ihmisiä. Tässä yhteenvedossa on ensin pari yleistystä ja sitten muutama meidän matkan tavoitteisiin konkreettisemmin liittyvä maininta.

1. Keski-Aasiassa kohtaavat aasialainen ja länsimainen kulttuuri sekä kristillinen ja islamilainen perintö

Kazakstanissa paikallisia (lihaisia ja rasvaisia) perinneruokia syödessä kuulimme paikallisesta perinteestä, joka liittyy lampaanpään syömiseen. Siellä keitetyn lampaanpään ohimoon piirretään ristinmerkki. Se on kuuleman mukaan islamia vanhempi perinne ja tulee siitä, että Jeesus, Jumalan karitsa, naulittiin ristille pääkallopaikalla. Tuo ”pääkallo” tarkoittaa kuuleman mukaan juuri ohimoa.

Keski-Aasiassa kristillisyys hävisi islamille, kun islam tuli sinne pakolla. Ne kansan vanhimmat, jotka eivät hyväksyneet islamia, tapettiin kiduttaen ja häväisten. Nyt islam on hallitseva uskonto, vaikkakin kansan enemmistö ei ole kovin sitoutunut sen sääntöihin ja suosituksiin.

Kristinuskon jälleentulemisessa Keski-Aasiaan on valitettavasti sekoittunut länsimainen kulttuuri ja kristinusko. Eikä kristinuskoa tunnustavien maiden aseman korostaminen sota-asein ole auttanut asiaa, päinvastoin. Siksi kristinuskoa pidetään venäläisten ja länsimaisten uskontona. Meillä kristityillä on siis tässä petraamisen paikka.

2. Islamin strategia on toimiva ja sille ei seurakuntien perinteinen strategia pärjää

Keski-Aasiassa rakennetaan hulvattomia moskeijoita, joihin mahtuu jopa satoja tuhansia rukoilijoita yhtä aikaa. Se nostaa islamin profiilia uskontona. Islamin olemukseen kuuluu ulkonaiset menot ja samojen rukousten toisto. Moskeijassa rukoileminen yhdessä tuhansien muiden kanssa luo tietysti yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Samaan aikaan kristityissä maissa kuten Venäjällä tadzikkeja ja uzbekkeja kohdellaan alentavasti valtaväestön taholta. Sellainen toimintatapa synnyttää hyvää maaperää radikaalin islamin ajatuksille.

Kristinuskon strategiaan on perinteisesti kuulunut sunnuntaijumalanpalvelukset, joihin keskeisesti kuuluu musiikki, rukous ja saarna. Viime vuosina musiikin suhteen länsimainen tyyli on ollut vallitseva. Saarnat ovat usein länsimaiseen kristilliseen perinteeseen tottuneille ihmisille suunnattuja. Eli strategia ei ole juurikaan edes pyrkinyt muslimitaustaisten tavoittamiseen.

3. Käytännöllinen opetuslapseuttaminen on ajankohtainen ja akuutti tarve juuri nyt

Tällä matkalla tuli selväksi muslimimaitten kristittyjen suurin tarve: vastaus siihen, miten elää kristittynä muslimimaassa Jeesusta seuraten. Tuohon kysymykseen liittyy toimeentulon hankkiminen sekä oman uskon esilläpitäminen. Samaan aikaan jonkinlaisena osana ympäröivää yhteisöä.

Jotkut kristityt ovat niin vahvoja, että eivät välitä yleisestä mielipiteestä. He pitävät evankeliumia esillä rohkeasti. Kaikki eivät kuitenkaan kestä sellaista ja tarvitsevat tukea seurakunnan taholta. Raamattukin tuntee esimerkiksi Nikodeemuksen, joka oli Jeesuksen seuraaja salaa. Erityisesti Afganistanin kristityt tarvitsevat apua, mutta myös tadzikki-kristityillä on kova kiusaus muuttaa toiseen maahan helpomman elämän toivossa.

Yksi matkalla syntynyt konkreettinen idea on järjestää opetusta esimerkiksi Pietarissa. Tadzikit pääsevät sinne suhteellisen helposti siirtotyöläisinä. Toinen konkreettinen kohderyhmä on Afganistanin kristityt, joista huolehtiminen on enemmän kieltä ja kulttuuria tuntevien harteilla. Kaiken kaikkiaan tarvitaan tehokkaita käytännön toimia paikallisten toimeentulon turvaamiseksi ja opetuslapseuttamiseksi.

4. Auto ja suomalaisten osuus

Me tosiaan lähdettiin matkaan autolla innokkain mielin. Ajatuksena oli, ja miksei edelleenkin, sen myyminen Tadzikistaniin jonkinlaisella voitolla. Nyt tiedämme, että tuo suunnitelma on realistinen ja taloudellisesti edelleen kannattava, vaikka remonttiin onkin kulunut rahaa.

Kazakstanissa tuli ilmi tarve vaateavulle Suomesta. Suomessa kirpputoreille kertyy paljon ylijäämävaatetta, jolle olisi kysyntää Kazakstanissa ja Venäjällä. Kuljetus vaan pitäisi järjestää. Nyt mieleen tullut idea onkin viedä Suomesta autoja Tadzikistaniin ja samalla reissulla myös vaatetta matkan varrelle.

Suomalaisina voimme myös olla jakamassa näkyä ja rohkaisemassa paikallisia toimijoita. Kristuksen ruumiissa jokaisella jäsenellä on joku tehtävä ja niin meillä suomalaisillakin. Ja onhan meilläkin oma merkittävä muslimivähemmistö.

Matkaraportti Dushanbe - Moskova 12.6.

Aamulla aikaisin koitti lähtö lentokentälle. Paikallinen ystävä nouti meidät klo 6 aamulla. Aamu ei auennut kovin pirteissä merkeissä, kun moni meistä ravasi vessa ripulin vuoksi. Samuel oksensikin. Silti pääsimme lähtemään suhteellisen mukavasti.

Samuel oksennuspussi kädessä :)

Lennolla oli kauniit maisemat lumipeitteisten vuorien johdosta. Sen sijaan palvelun taso ei muuten ollut korkea: vessoja käytössä vain yksi 200 matkustajalle ja 4,5 tunnin lennolla vain sämpylä eväänä. No, eipä vatsavaivaiset kaivanneetkaan syötävää.

Moskovassa Marko jatkoi matkaa lentäen ensin Pietariin ja sitten Helsinkiin. Me muut pääsimme ystävämme Aleksein kyydillä syömään ja lepäämään. Välillä pudotimme Dmitryn metroasemalle ja hän pääsi jatkamaan matkaansa kotiaan ja Ryazania kohti.

Syömässä ja kertomassa matkasta

 

Autossa matkalla keskustaan

Vilinää ja vilskettä

Punaisella torilla oli konsertti ja siksi emme päässeet sinne

Illalla Aleksei saattoi meidät asemalle ja kävimme yhdessä keskustassa. Venäjän päivänä porukkaa oli paljon emmekä päässeet punaiselle torille. Muuten kiertelimme ja katselimme väenpaljoutta. Ennen junalle menoa kävimme vielä syömässä yhdessä. Sitten klo 23 juna lähti Suomea ja kotia kohti.

Matkaraportti 10-11.6.

Dushanbe tuli nopeasti tutuksi. Mielenkiintoisia sattumuksia oli heti alussa useita. Ensinnäkin löysimme majapaikkamme "sattumalta", kun taksilla hotelliamme etsiessä näimme kalankuvalla varustetun auton ajavan samaan suuntaan. Toiseksi, lastenkotinuorten leirejä järjestäneenä oli mukana tavata majapaikkamme päivystäjä Ibrahim, joka oli lastenkodissa kasvanut, puoliksi tadzikki ja puoliksi uzbekki.

Ehdimme kiertää useamman hehtaarin laajuista basaaria parinkymmenen minuutin ajan.

Riisiä ja muita elintarvikkeita isommissa erissä

Tällaisia kojuja joka puolella. Idän basaarimeininki.

Tadzikistanin miespuolisesta väestöstä iso osa (ehkä noin miljoona miestä) on töissä Venäjällä. On kyliä, joista kaikki miehet ovat lähteneet Venäjällä siirtotyöläisiksi. Puolet Tadzikistanin kansantuotteesta tulee siirtotyöläisiltä.

Saimme kontakteiltamme kuulla, kuinka Tadzikistanissa asuvat tadzikit ovat hyvin maltillisia muslimeita. Venäjällä kuitenkin erityisesti tsetseenit ovat aktiivisia islamin levittäjiä ja monet tadzikit palaavatkin kotimaahansa radikaalisoituneina muslimeina. Radikaali islam muodostaa taas turvallisuusuhan tälle alueelle.

Oli mukana kuulla, että Tadzikistanin seurakunnat ovat heränneet tilanteeseen ja ovat nyt muuttaneet tai muuttamassa strategiaansa tadzikkien tavoittamiseksi. Enää seurakunnat eivät yritä kutsua muslimitaustaisia henkilöitä seurakunnan tilaisuuteen, vaan pyrkivät ystävystymään ja luomaan kontakteja heihin.

Koululaisia univormuissaan. Loma alkaa vasta 14.6.

Paavo ja Samuel saivat kavereita.

Takana moskeija radikaalin islamin alueella Dushanbessa.

Viinirypäleet kasvavat näinkin.

Ruokaileminen yhdessä on stressitöntä.

Samoin eräällä seurakunnan pastorilla on näky kiertää Venäjän seurakunnissa ja opettaa heitä tavoittamaan muslimeita. He ovat ajatelleet viipyä seurakunnissa esimerkiksi kuukauden verran. Tämä suunnitelma kuulosti erittäin hyvältä ja mainitsimme halukkuutemme tukea tuota projektia taloudellisesti.

Afganistanin kristittyjen tilanne tuli puheeksi useitten matkan aikana tapaamiemme ihmisten kanssa. Kristittyjen kohdalla tarve on kahdesta asiasta yhtä aikaa: opetuslapseuttamisesta sekä toimeentulon järjestämisestä. Joitakin argaanikristittyjä oli autettu matontekolaitteiston hankkisessa ja asentamisessa. Tämä ajatus yhtäaikaisesta "ammattikoulutuksesta" ja opetuslapseuttamisesta on käytännössä sama kuin meidän näkymme. Mielenkiintoista.

Yksi asia nousi esiin negatiivisella tavalla, kun ajatellaan länsimaisten kristittyjen toimintaa Tadzikistanissa: monet seurakunnat ja kristityt haluavat toimia Tadzikistanissa, mutta paikalliset johtajat kokevat heidän toimintansa enemmän auttajien kuin autettavien tarpeista nousevaksi.

Nämä ajatukset ovat tällaista ylimalkaista yhteenvetoa. Emme voi julkaista kontaktiemme kuvia tai nimiä, siksi nyt näin. Kevennyksenä kuitenkin kerron maanantain jalkapallopelistä, jossa menimme spontaanisti mukaan paikallisten nuorten peleihin omalla joukkueellamme. Jalkapallo yhdistää miespuolista väestöä kautta maailman, täälläkin.

Pojat ovat taitavia jalkapallossa kaikkialla.

Pallonlahjoitusseremonia oopperan viereisellä kentällä.

Matkaraportti Aktobe - Alma-ata - Dushanbe 8-9.6.

Viimein pääsimme matkaan Aktobesta. Johan ehdimme 6 päivää olla paikallamme auton remontoimista odotellessa. Lauantaiaamu meni pakatessa ja lähtöön valmistautuessa.

Odottamassa taksia lentokentälle

Paavoa jännitti lentäminen

Jos oli pohjoisosa Kazakstania tasaista, niin Alma-atassa meitä ympäröivät vuoret. Ehdimme jättää tavarat hotelliin lentokentän vieressä, mennä keskustaan syömään ja kävelemään ja tulla takaisin nukkumaan. Tuli samalla nähtyä osa Suomen ja Bosnia-Hertsegovinan välisestä jalkapallo-ottelusta. Tämä hotellimme oli parhaat päivänsä nähnyt eikä ruuhkaa ollut. Hyvä puoli oli se, että lentokenttä oli parinsadan metrin päässä.

Saimme kyydin hienossa autossa sateisessa Alma-atassa

Metrossa

Syömässä paikallisessa ruokalassa

Keskustassa Alma-atassa. Nuoria liikkeellä

Lentokoneesta saimme ihastella jylhiä vuoria alapuolella. Lopulta laskeuduimme vuorien keskelle. Lentokentällä täytimme maahantulokortit ja tulimme aulaan. Emme saaneet ketään kontakteistamme kiinni puhelimella, joten otimme taksin siihen hotelliin, jonka osoitteen olimme ottaneet ylös lähtiessä.

Alma-atan vuoria

Tässä vaiheessa oli kuuma ja meillä oli nälkä, joten kuvia ei tullut otettua. Taksikuski selvästikään ei tiennyt, missä hotellimme sijaitsee. Tässä kulttuurissa sellaista asiaa ei voi paljastaa, joten kiertelimme kaupungilla muita hotelleja katsellen, kunnes Dmitry bongasi samaan suuntaan liikkuneesta autosta kalan kuvan. Hän käski heti kuljettajaa pysäyttämään tuon auton. Taksikuskin auto ei ollut enää kovin uusi, joten hän sanoi kiilaavansa tuon auton ja että se maksaa 4000 euroa. Dmitry rauhoitteli, että tarvitsee vain pysäyttää, ei kolaroida.
Loppujen lopuksi: kyseiset kristityt miehet olivat tulossa seurakuntansa kokouksesta ja järjestivät meille yösijan seurakuntansa tiloissa. Nuo tilat olivat miljööltään ja sijainniltaan aivan loistavat.

Kadulla

Majoitushuoneemme

Samuel tutkii viinirypäleterttuja talomme pihassa

Paikalliseen tyyliin

Ulkoilmaravintola

Dushanben puistoja kierrellessä olisi mennyt enemmänkin aikaa.

Samana iltana tapasimme iltaruokailun jälkeen vielä pari muslimitaustaista nuorta, jotka olivat innokkaita evankeliumin asiamiehiä.