Seikkailu jatkuu 29.11. - 2.12.

Kyllä, sarjamme ”Autolla Tadzikistaniin” on moniosainen. Eikä tämä osa ole se viimeinen. Viimeksi kirjoitin, kun olimme saapumassa Kazakstanin tulliin. Syöneet sitä ennen Shymkentissa. Shymkent on Kazakstanin ”kolmas pääkaupunki” Nur-Sultanin ja Almatyn jälkeen.

Tulimme Uzbekistanin rajalle kello 19 aikoihin. Aluksi kaikki meni hyvin, pääsimme Kazakstanin tullista nopeasti läpi. Sitten tulimme jonotusalueelle Uzbekistanin tulliin. Sitten ei enää mennyt ollenkaan moneen tuntiin. Seisottiin meinaan aika monta tuntia paikallaan.

Lopulta jono alkoi vetää ja Kazakstanin tullimies ohjasi meidät rekkajonoon, meillä kun oli linja-auto. Siinä jonossa meinasi joittenkin jonottajien kesken tulla tappeluitakin. Meille oltiin vihaisia, kun olimme ”väärässä jonossa”. Lopulta kuitenkin pääsimme ohittamaan monta henkilöautoa ja Uzbekistanin tulliin. Siellä tullimiehet sanoivat suoraan, että pitää mennä takaisin Kazakstanin tulliin, koska olemme väärässä jonossa. Eivät kuunnelleet puhetta lainkaan. No, me jätimme auton sivuun ja marssimme tullipäällikön juttusille. Jonkun ajan kuluttua meillä oli leimat passissa ja auto Uzbekistanin tullijonossa. Siellä kaikki tapahtui hitaasti ja monen luukulla piti juosta. Niinpä pääsimme Uzbekistaniin vasta klo 4 aamulla. Tashkentin kaupunki on melkeinpä kiinni rajassa, jo olimme pian siellä.

Tässä Mihail ja meidät majoittanut tshuvassi-mummo.

Yösija meille oli varattu erään tshuvassi-mummon luota. Hän oli asunut jo pitkään Tashkentissa. Kävimme saman tien nukkumaan. Niinpä 29.11., parin tunnin unien jälkeen nousimme pesulle ja aamupalalle. Mihail -pastori tuli kanssamme syömään ja juttelemaan. Oli mukava jutella. Löytyi paljon yhteistä. Hän matkustelee paljon Kirgisiassa. Seurakunnassa heillä on enimmäkseen venäjänkielisiä, aikoinaan siellä oli suuri ryhmä uzbekkeja, mutta he lähtivät pois jostakin syystä.

Mihail auttoi meitä saamaan laadukasta dieseliä ja vaihtamaan rahaa. Sitten lähdimme matkaan kohti Samarkandia klo 12 aikoihin. Khromtaussa autokorjaamolla uzbekkimies kertoi, että he ajavat autolla Dushanbeen Samarkandin kautta, niinpä syntyi päätös mennä sitä kautta Tadzikistaniin. Melko läheltä Afganistanin rajaa siis. Matka meni hyvin huomioonottaen sen, että olimme nukkuneet todella vähän. Täytyy myöntää, että vähän jännitti tulla Tadzikistanin rajalle autolla näin myöhään, kun oli jo pimeää ja kello n. 19.

Uzbekistanin tulli oli täällä huomattavasti rennompi kuin Kazakstanin rajalla. Juttelivat mukavia, niitä näitä. Oli mukava siirtyä Tadzikistanin tulliin. Siellä meidät ohjattiin heti passintarkastukseen. Menimme sinne ja meidät otettiin hyvin vastaan. Ongelma syntyi, kun meillä ei ollutkaan viisumia. Takaisin. Yritimme vielä jutella eri vaihtoehtoja, mutta tilanne näytti hankalalta. Olimme jo laskeskelleet, että ehtisimme aamulennolle Dushanbesta Pietariin. Siksi tämä käänne tuntui täystyrmäykseltä: Ei voi olla totta.

Sulattelimme asiaa vähän aikaa. Sitten syntyi päätös mennä takaisin Uzbekistaniin ja yrittää jättää auto jollekin paikalliselle. Itse mentäisiin kotiin ja tultaisiin myöhemmin noutamaan auto. Otimme yhteyttä Mihailiin ja saimme häneltä kontaktin Samarkandiin. Väsymys vei voiton ja lähdimme sinne.

Samarkandissa sovimme tapaavamme erään stadionin luona ja laitoimme osoitteen navigaattoriin. Kaupungissa ainakin kolme tietä oli kuitenkin suljettu remonttien vuoksi. Sinänsä kaupungista huomasi, että teitten ja muitten julkisten kohteitten rakentamisessa ei säästelty. Lopulta klo 23 jälkeen olimme perillä paikallisen seurakunnan tiloissa nukkumassa.

Samarkandilainen basaari perjantai-iltana

Aamulla 30.11. heräsimme aurinkoiseen säähään. Olimme tulleet pohjois-Kazakstanista etelään yli tuhat kilometriä ja sen huomasi. Pääsimme juttelemaan pastorin kanssa. Hän kertoi mielenkiintoisia asioita seurakunnasta. Heillä on useita kokoontumisia viikolla. Sunnuntaikokouksissa käy reilut puolet jäsenistä, aamulla uzbekinkielisissä on parisataa osallistujaa ja illalla venäjänkielisissä vähän enemmän. Seurakunnassa on iranilaisia, uzbekkeja, tadzikkeja ja venäläisiäkin. Lisäksi iso kuuromykkien ryhmä. Joka kuukausi on kastetilaisuus. Todella rohkaisevaa ja mukavaa tavata näitä ihmisiä.

Pastoreitten kanssa aamupalalla Samarkandissa.

Täällä oli mukava huomata sama kuin kaikkialla Keski-Aasiassa, että uskovat ovat avoimia sekä meille että toisilleen. He myös huomioivat hyvin uzbekkiväestön ominaispiirteet, itse asiassa 1995 he aloittivat uzbekkien parissa toiminnan paikalliseen tyyliin lattialla istuen. Muutenkin he välttävät länsimaalaisia piirteitä toiminnassaan.

Aamupalan jälkeen lähdimme ottamaan selvää auton kohtalosta. Menimme paikallisten uskovien liikemiesten luo ottamaan selvää asiasta. Sitten olimme välillä heidän mukanaan, kun he uusivat ajokorttejaan. Menimme sitten yhdessä lounaalle. Samarkandilainen plov-ruoka on kuuluisa Uzbekistanissakin hyvästä maustaan. Saimme nauttia sitä hyvässä seurassa. Yksi miehistä tarjoutui maksamaan tullimaksun, jotta auto voisi jäädä Uzbekistaniin.

Uskonveljiä täälläkin.

Kaikkein mielenkiintoisinta oli se, että vähän aiemmin pastorin vaimo oli nähnyt unessa Jumalan antavan heille valkoisen pikkubussin. Lopulta kuitenkin ymmärsimme, että Uzbekistanin tullilait eivät salli autoa jätettävän sinne. Tullimaksu olisi liian kallis. Tässä vaiheessa mielessä kävi viedä auto Afganistaniin, mutta sitä varten olisi kuitenkin palattava Tashkentiin tekemään viisumi. Olkoot tältä kertaa. Päätimme lähteä ajamaan takaisin Kazakstaniin ja kotiin. Jälleen teimme varmaan yhden virheen: katsoimme jo valmiiksi lentoja takaisin kotiin. Niinpä tullia kohti ajettaessa mielessämme oli jo kotimatka.

Saimme matkalla tiedon Shymkentin lähellä olevasta seurakunnasta, jonne voisimme viedä auton odottamaan seuraavaa yritystä. Olimme saaneet kazakstanilaisen SIM-kortin Aktobesta ja siinä toimi netti matkan aikana jotenkuten. Järjestelimme siis asioita liikkeessä. Tashkentissa tankkasimme autoa vähän ja jatkoimme saman tien tulliin. Tällä kertaa pääsimme nopeammin läpi tullista, koko homma vei vaan 5 tuntia. Tosin Kazakstanin tulliviranomainen alkoi väitella kanssamme auton ”maahantuloluvan” pituudesta. En tiedä, miksi hän aloitti sillä tavalla, mutta tunteetkin vähän nousivat siinä hänen kysellessä meidän matkasta. Vaikka se ei olisi heille mitenkään kuulunut. Samaan aikaan tuli kotoakin viestiä, että lasten nukkumaanmeno ei meinaa onnistua. Raskas hetki taas.

Lopulta pääsimme tullista läpi ja ajamaan kohti Shymkentia. Meitä tultiin vastaan keskustaan, mistä ajoimme auton lähelle Kazakstanin, Kirgisian ja Uzbekistanin rajaa. Auton parkkeerasimme seurakunnan tontille, jolla on myös kuntoutuskeskus narkomaaneille ja alkoholisteille. Sitten pastorin kotiin aamupalalle ja nukkumaan. Kello 7:30 paikallista aikaa unille.

Aamu valkeni valoisana. Kylä, jossa olimme, oli vuorten juurella. Hevosia laidunti vapaasti siellä täällä. Klo 9 pastori oli lähtenyt seurakunnan kokoukseen, me olimme jääneet nukkumaan. Matti pomppasi pystyyn puoli yhdentoista jälkeen ja kävi pikaisesti pesulla. Sitten pastorin pojan Evgenyn kyydillä suoraan seurakunnan kokoukseen ja etupenkkiin istumaan. Melkein samantien Matti pääsikin kertomaan seikkailuista auton kanssa ja miten Jumala oli johdattanut.

Seurakunnan kokous päättyi ehtoolliseen, minkä jälkeen oli vielä teetä ja kakkua kahden seurakuntalaisen syntymäpäivän kunniaksi. Yhteys näitten paikallisten uskovien kanssa oli todella lämmittävä.

Menimme sitten pastorin kotiin syömään ja miettimään auton kohtaloa. Ruoka oli erinomaisen makuista ja oli mukava kuulla, miten pastori Pavel oli kulkenut siellä täällä evankeliumin asialla. Meille yhteinen teema syntyi Afganistanista. Pavelin seurakuntaan oli tullut uzbekkimies, joka sittemmin oli muuttanut takaisin kotiseudulleen Afganistanin rajalla. Jumala oli selvästi unessa puhunut Pavelille tuonne raja-alueelle menemisestä ja nyt hänellä onkin afgaanit sydämellä.

Autoasia alkoi ratkeamaan siinä sivussa. Seurakunnassa palvelee Sergei -niminen autonkorjaaja. Hän on hoitanut ajoneuvojen tulliasioita ja tuntee ne hyvin. Niinpä olohuoneessa käytyjen neuvottelujen lopputuloksena auton kohtalo saattoi sinetöityä: se ajetaan Afganistaniin myytäväksi.

Lopulta meille tuli kiire, kun lentolippujen osto ei meinannut onnistua millään. Sitten pastori Pavel kokeneena kuskina ajoi meidät kentälle välillä reilua ylinopeutta ajaen. Lippujen osto meni normaalia tiukemmalle, mutta niin vain pääsimme lennolle Aktauhun ja sieltä edelleen Moskovaan. SIellä Aleksei -ystävämme tuli hakemaan meitä Vnukovo -kentältä ja vei Leningradin asemalle, mistä Pietarin junat lähtevät.

Maanantaiaamuna 2.12. nousimme sitten junasta Pietarissa. Koettelemusten reissu lähellä loppuaan. Vielä on tavoitteena tehdä valtakirja Sergeille Kazakstaniin, että hän voi hoitaa autoon liittyviä asioita siellä ja myös myydä auton Afganistaniin. Onneksi Kostya tuli auttamaan käytännön järjestelyissä.

Viimein nyt illansuussa olemme Allegro-junassa matkalla Suomeen, Lappeenrantaan, missä auto odottaa parkissa. Toivottavasti auto on siellä hyvin valmiina.