Nyt on jo kuukausi mennyt siitä, kun tulimme koti-Suomeen
Tadzikistanin matkalta. Matkan aikana olin silmät ja korvat auki,
nyt on ollut aikaa miettiä ja analysoida kaikkea nähtyä. Yritän
tässä laittaa ajatukseni helpommin ymmärrettävään muotoon.
1. Tadzikistanin
seurakunnat ovat muuttamassa strategiaansa. Vapaan lännen
seurakunnilla on vastaava muutos edessä.
Tähän saakka
Tadzikistanin seurakunnat ovat saaneet toimia jonkinlaisessa
vapaudessa. Dushanben baptistiseurakunta on 90 vuotta vanha. Ohessa
on kuvat seurakunnan kirkkosalista ja kastealtaasta. Neuvostoaikana
1980-luvulla seurakunnassa oli 850 jäsentä, jotka kuitenkin
lähtivät pois Tadzikistanista 1990-luvun sisällissotaa pakoon.
Seurakunta on tottunut toimimaan "perinteiseen" tapaan eli
kutsumaan ihmisiä järjestämiinsä tilaisuuksiin.
Muslimien parissa
ns. perinteistä toimintatapaa tehokkaampi on henkilökohtaiseen
kontaktiin perustuva evankeliointi. Tämä tulee olemaan suuntaus
myös muualla, jollakin aikataululla myös meillä Suomessa.
Kristillisyys ei ole enää valtavirtaa ja se pakottaa seurakunnat
muutokseen. Esimerkiksi Kiinan kotiseurakunnat ovat päättäneet,
että ne eivät rakenna lainkaan rakennuksia, vaan käyttävät
kaikki voimavarat evankeliointiin.'
2. Muslimien
tavoittaminen evankeliumilla on paljon helpompaa muualla kuin heidän
kotiseudullaan
Venäjän alueella
on laskijasta riippuen 4,5-7 miljoonaa siirtotyöläistä. Iso osa
heistä, ainakin pari miljoonaa, on muslimeita. Heidän
mahdollisuutensa kuulla evankeliumi kotimaassaan ovat pienet.
Tämä esimerkki
puhuu minulle siitä, että Jumala haluaa Venäjän ja lännen
seurakuntien keskittävän resursseja muslimien tavoittamiseen. Tämä
kaikki tapahtui nimittäin Tadzikistanin reissumme aikana. Ryazanin
helluntaiseurakunnan pastori Dmitry Dyakov lähti mukaamme reissuun
kahdeksi viikoksi. Melkein heti hänen lähdettyään seurakuntaan
tuli kirgisialainen pastori, joka oli tullut töihin Ryazaniin. Hänen
työnsä oli kuitenkin alkamassa vasta seuraavalla viikolla, mistä
syystä hän pyysi lupaa asua seurakunnan tiloissa ja vastineeksi hän
alkoi auttamaan kirkkorakennuksen rakennustöissä.
 |
| Kirkkosalin takaosaa Ryazanissa |
 |
| Kirkkorakennus ja pastorin koti Ryazanissa ulkoa illalla kuvattuna |
 |
| Kirkkosalin etuosaa |
Sitten Dushanbessa
juttelimme näistä seurakunnan toimintastrategioista paikallisten
pastorien kanssa ja siinä kävi ilmi, että hekin pitävät ruoan
tarjoamista yhtenä parhaiten toimivista tavoittamiskeinoista. Sitten
Dmitrylle tuli mieleen, että hän seurakunnalle on lahjoitettu iso
pata (kazan), melkein kaksi metriä halkaisijaltaan. Hän ei ollut
vielä käyttänyt sitä, koska se on niin iso. Hän uteli
paikallisilta pastoreilta, kuinka monta henkeä sillä voisi kerralla
ruokkia. He arvelivat, että siitä riittäisi ruokaa jopa 500
hengelle.
Tämän esimerkin
lisäksi kuulimme monen muslimin tulleen uskoon Venäjällä. Siellä
muslimien tavoittaminen on suhteellisen helppoa ja turvallista
verrattuna siihen, jos samaa yrittäisi Tadzikistanissa tai
Uzbekistanissa.
3. Venäjän
seurakunnat eivät ole orientoituneet muslimien tavoittamiseen
Useimmiten jopa
päinvastoin. Vielä 6 vuotta sitten oli tilanteessa, jossa
venäläiset helluntaiseurakuntien aktiivijäseniin kuuluvat henkilöt
vakavasti varoittivat ja pitivät minua hulluna, kun kerroin pitäväni
yhteyttä tsetseeneihin Vaasassa. Heidän mukaan kaulani
katkaistaisiin hyvin nopeasti tilaisuuden tullen ja että muslimit
eivät käänny kristityiksi. Siis että Jumala kyllä tekee ihmeitä,
mutta meidän uskovien ei kuulu siihen sekaantua.
Nyt tilanne on
muuttumassa. Venäjän seurakunnat ovat nyt sukupolvenvaihdos-iässä
eli seurakunnan 1990-luvulla perustanut pastori on jäänyt tai
jäämässä sivuun. Se tarkoittaa, että on noussut uusi sukupolvi,
joka näkee asiat eri tavalla. He ovat valmiimpia kypsään
yhteistyöhön eri tahojen kanssa.
Vielä kymmenen
vuotta sitten jossakin entisessä Neuvostoliitossa törmäsin
sellaiseen ajattelutapaan, että länsimaitten kristityt rahoittavat
paikallisen hengellisen toiminnan. Nyt Venäjällä on uudet tuulet.
Seurakuntia perustavat pääosin entiset narkomaanit ja heidän
seurakuntansa kasvavat vauhdilla. Heille on myös kristillisissä
kuntoutuskeskuksissa usein opetettu liiketoimintaa, siksi monilla
heistä on menestyvä bisnes. Eikä näillä kuoleman kielistä
pelastuneilla ole mitään vaikeuksia erottaa bisnestä seurakunnan
toiminnasta, päinvastoin he rahoittavat sillä hengellisen työnsä.
Eräskin reilut kaksi vuotta sitten narkomaanien kuntoutuskeskuksesta
päässyt mies on nyt perustanut Ufassa 10 leipomon ketjun, joka
tuottaa voittoa 20 000 euroa kuukaudessa.
Venäjän
seurakunnat ovat nyt hengellisesti ja taloudellisesti itsenäisiä,
mutta lähetysnäky usein puuttuu kokonaan. Lähetystyö taas on
meidän suomalaisten vahvuus. Voisiko Jumala käyttää meitä
ohjatakseen Venäjän seurakuntia lähetystyöhön?
Matti Anttonen
Vaasa
