Ikkuna todellisuuteen

Toinen leirivuoro on jo täydessä käynnissä. Se lähti liikkeelle varsin sujuvasti. Periaatteessa. On hieno huomata, että leirin järjestämiseen on syntynyt jo tiettyä rutiinia ja Arkki-leirin ihan omat tavat tehdä asioita, niin että aivan kaikkea ei tarvitse aina miettiä ja keksiä uudelleen. Siinä on myös vaaransa. Olisi tärkeä aina olla herkällä mielellä.

Lapset poimivat leirillä mustikoita ja myös maksamme niistä vähän. Monelle se on ensimmäinen mahdollisuus kokeilla työntekoa.

Olisko sulla sytkäriä?

Keitä ovat nämä lapset, jotka kyselevät sytkäriä? Tälle toiselle leirille osallistuu lapsia kuudesta lastenkodista. Ryhmä on siinä mielessä haasteellinen, että poikia on huomattavasti enemmän (5 ryhmää) kuin tyttöjä (2 ryhmää). Aiempina vuosina leireillä on ollut usein enemmän haasteita tyttöjen kanssa ja pulaa naisohjaajista, nyt tilanne on toisinpäin. Pojille on kyllä helpompi keksiä ohjelmaa.

Pietarilaisen Elämän tie -järjestön toiminnanjohtaja Marina organisoi työkseen adoptio- ja sijaisperheitä lastenkotilapsille sekä lastenkodeista päässeille nuorille. Marina tuli leirille vapaaehtoiseksi keittäjäksi ja samalla viettämään aikaa keittiöllä vapaaehtoisena olevien, internaatista vuosi sitten päässeiden tyttöjen kanssa.

Lastenkodissa nuori kasvaa ulkoisesti turvatussa ympäristössä, jossa kaikki annetaan valmiina, mutta ei näe tavallisen koti-, ja työelämän mallia ja siihen liittyvää työtä ja vastuuta, jne. Lastenkodista päästyään tyypillinen tarina on, että monet aloittavat jonkinlaisen parisuhteen hyvin pian. Varsin nopeasti usein syntyy myös lapsi... Tässä vaiheessa alkavat suurimmat ongelmat. Lapsi häiritsee elämää ja lapsen hoitamisessa on niin kovin paljon työtä... Helpointa on laittaa lapsi sinne missä itsekin varttui, eli lastenkotiin. Natalia Pietarista kertoo, että heidän internaatissaan on ollut eräs jo kolmannen sukupolven lastenkotilapsi...

Miten katkaista tämä kirouksen kierre?

Elämän tie -järjestön toimintaidea on lähettää 18-vuotiaita nuoria 1-2 vuodeksi perheeseen asumaan. Ensimmäinen vuosi menee yleensä jonkinasteisessa shokissa ja vasta toisena vuonna alkaa kasvaa sekä keskinäinen luottamus, että ymmärrys siitä, mitä tavallinen perhe-elämä on. Mutta tulokset ovat myös olleet hyvin rohkaisevia. Venäjällä on yhä pula on perheistä, jotka haluaisivat adoptoida tai sijoittaa kotiinsa lapsen lastenkodista.

Marina tuntee myös nämä keittiön tytöt ja on yrittänyt järjestää heitä perheisiin asumaan 'kommunalkan' sijaan. Mutta tarjous ei ole oikein houkuttanut. On myös "toinen ääni", "vapaus" ja suurkaupungin elämä, joka vetää puoleensa.

Marina kertoo myös, että erityisen haavoittuvia ovat syrjäseutujen lastenkodeissa kasvaneet pojat. Monet muuttavat suurempaan kaupunkiin aikuistuttuaan. He eivät osaa varoa kaikkia jännittäviä houkutuksia ja moni vaan yksinkertaisesti "katoaa". Katoaa vankiloihin, siltojen alle, alamaailmaan, huumeisiin. Ken tietää... 

Tällaisia lapsia nämä ovat. Rakkaita Jumalalle ja - toivottavasti jollain tapaa myös meille. Yritämme pitää kiinni siitä, että jokainen lapsi on ainutlaatuinen ja arvokas. Ei ole heidän vikansa, että ovat joutuneet lastenkotiin... Marina kertoo surevansa sitä potentiaalia, mikä heissä menee monella tavalla hukkaan.

Vanja, toista kertaa leirillä oleva ohjaaja Nadvoitsasta löysi heti itselleen roolin ja rupesi savustamaan lasten onkimia kaloja. Kaloja onkin tänä vuonna tullut todella runsaasti..!